Pandemia-ajan ja sen lieveilmiöiden jälki taidealan opiskelijoissa

Taideyliopiston rakennusten käytävillä on viimeiset kaksi vuotta aistinut käsinkosketeltavaa turhautumista. Taiteiden koulutuksen luonteen takia etäopetus ei toimi, mutta tilanteen vakavuus johti tyhjissä saleissa toteutettuihin opinnäytetöihin ja produktioihin, jolloin tehdyn työn merkitystä oli vaikea nähdä. Rajoitusten lamauttavaa vaikutusta koko yhteisön toimintaan ei voi korostaa tarpeeksi. Pandemia-ajasta kummunnut huoli tulevaisuudesta ja alan taloudellisesta kestävyydestä on raskaasti varjostanut nykyisen opiskelijasukupolven elämää. Väitän kuitenkin, että yhteinen kokemus pandemian lieveilmiöistä ajaa nuoret taiteilijat etsimään uusia ratkaisuja. Yhteiskunnan ja valtion tuen lisäksi suomalainen taide- ja kulttuuriala vaatiikin juuri luovia avauksia tukemaan kentän tulevaisuutta.

‍

“Nuorissa taiteilijoissa on energiaa ja uhmaa, rohkeutta ja herkkyyttä.“

‍

Suomalainen taiteen alan korkeakoulutus valmistaa opiskelijoistaan äärimmäisellä paineensietokyvyllä varustettuja valveutuneita kansalaisia, jotka ottavat luontevasti vastaan uusia haasteita. Taidekentän työolosuhteiden kehittäminen onkin haaste, johon sekä taiteilijoiden itse että yhteiskunnan on tartuttava, suomalaisen sivistysvaltion nimissä. Tavoiteltavaa kehitystä on esimerkiksi työmarkkinoiden monipuolistuminen sekä taiteilijoiden toimeentulon ja sosiaaliturvan parantaminen. Ratkaisujen etsiminen sekä alan sisällä että yhteiskunnassa laajemmin on elinkeinomme tulevaisuuden kannalta olennaisen tärkeää. 

‍

Ajatuksia taiteen ja kulttuurin tekijöiden palkkauksesta ja ansaintamalleista 

‍

Asenneongelma taiteen alan ammattilaisia kohtaan näkyy käytännössä esimerkiksi palkkauksessa ja työtehtävistä sopiessa. Käteisellä maksettu tai muuten pimeänä tehty keikkatyö on edelleen alalla varsin yleistä, vaikka yhä useammalla taiteilijalla on nykyään toiminimi tai oma yritys. Jos asiakas pyytää saada maksaa palkan kirjekuoressa, on usein käytännössä yksinkertaisempaa suostua kuin pyytää laskutusta. Pimeästi tehty työ kuitenkin halventaa tekemisen arvoa vahvistamalla sitä harhaa, että viihteellinen taiteen tekeminen on kansantalouden ulkopuolella olevaa ylimääräistä hupia, josta voidaan luopua kun kova paikka iskee. 

Pandemia-aikana nähdyt perusteettomat ja epäjohdonmukaiset rajoitukset, jotka lamauttivat koko kulttuurikentän, ovat esimerkki siitä, mihin työmme vähättely pahimmillaan johtaa. Keski-Euroopassa konserttitalot pysyivät auki niin kauan kuin mahdollista, eivätkä toimineet pelinappulana rajoituksia laatiessa. Omikron-aallon runnellessa itäistä Saksaa nautin siellä asuessani puoliksi täytetyistä oopperanäytöksistä baarien ollessa kolmatta kuukautta kiinni. Korona-aikaan Suomi oli esiintyville taiteilijoille Euroopan huonoimpia paikkoja olla. 

Toinen asenneongelmasta kielivä ilmiö, johon keikkatyössä törmää, tulee vastaan esityksen arvoa määriteltäessä. Jos esimerkiksi asiakas tilaa muusikon soittamaan 15 minuutin setin, on siitä silloin täysin kohtuullista pyytää Muusikkojen liiton minimipalkka, joka on noin 150 €. Se ei tarkoita että muusikon tuntipalkka on 600 €, vaan se on koulutetulle ammattilaiselle maksettava palkkio tuntien työstä; harvemmin keikoille voi täysin valmistautumatta mennä. Kun Iivo Niskanen hiihtää olympiakultaa, on suomalaisille itsestään selvää, että varsinaisen suorituksen alla on vuosikymmeniä järjestelmällistä harjoittelua, joka palkitaan arvokilpailuvoitolla. Vastaavasti taiteilijan työn arvo ei ole mitattavissa minuuteissa, vaan ammattitaidossa. 

Taideyliopistosta valmistuvat maisterit ovat yhtälailla korkeakoulutettuja alansa asiantuntijoita kuin Helsingin yliopistosta valmistuvat oikeustieteen maisterit tai Itä-Suomen yliopistosta valmistuvat psykologit. 

‍

“Korkeaan koulutustasoon tulee suhtautua tasa-arvoisesti alasta riippumatta; tuskin asianajajalle ojennettaisiin työstään palkaksi sadan euron seteli kirjekuoressa.”

‍

Suuretkin taiteen alan instituutit syyllistyvät taiteilijoiden palkoissa tarpeettomaan pihtailuun, joten siinä missä asenneongelma näkyy ympäröivässä yhteiskunnassa, näkyy se myös alan sisällä. Taiteilijoiden täytyy itsekin arvostaa omaa työtään, jotta suomalainen sivistysvaltio myöntää sille ansaitsemansa tunnustuksen. 

‍

Kulttuurialan tekijät luovina ja korvaamattomina suunnan viitottajina kaikille muille 

‍

Monissa Keski-Euroopan maissa taide- ja kulttuuriala on itseään tehokkaasti pyörittävä koneisto, jonka olemassaoloa ei tarvitse kyseenalaistaa. Taide nähdään itseisarvona ja olennaisena yhteiskunnan osana, jonka asema ei ole horjutettavissa. Taide- ja kulttuurialasta onkin saatava kestävä osa myös suomalaista ammattikenttää ja alamme tulee saada nauttia sille kuuluvaa kunnioitusta suomalaisen kulttuurin edistäjänä. Taidetta ja kulttuuria ei tule arvottaa vain välineellisesti tai talouden mittarein, vaan niiden itseisarvo tulee tunnustaa ennakkoehtona niiden tuomille yhteiskunnallisille hyödyille.

“Taide ja kulttuuri ovat keskeinen osa ihmisen elämää, korvaamaton keino itsensä ja ympäröivän maailman hahmottamiseen sekä yhteisöllisyyttä, vuoropuhelua ja kriittisyyttä edistävä voima.”

Taide mahdollistaa mielekkäämmän elämän ja toimii yhteiskunnallisen muutoksen moottorina. Se kasvattaa meitä ihmisinä, opettaa meitä itsestämme ja auttaa tunnistamaan ilmiöitä, jotka muutoin jäisivät huomaamatta. 

Taiteen ja kulttuurin piiriin kuuluu niin Spotifyn Nousussa -soittolista kuin nuorimman von Wrightin veljeksen ikoninen Taistelevat metsot. Taiteen perusopetus on sirkuskoulua ja soittotunteja, korkeakoulutus puolestaan kaikkea kapellimestarikoulutuksesta valokuvaamiseen. Suomalainen taidekasvatus kouluttaa kotimaisen kulttuurin lähettiläitä, jotka levittävät maailmalla suomalaisuuden ilosanomaa. 

Päättäjät: tukekaa ja juhlistakaa taidetta, auttakaa luomaan sille sen ansaitsema kestävä ja kantava alusta. Tarvitsemme konkreettisia ratkaisuja. Valtion kulttuuribudjetti on nostettava prosenttiin. 

Rakkaat suomalaiset: käykää teatterissa ja oopperassa, kuunnelkaa klassista musiikkia, sijoittakaa kotimaiseen taiteeseen. Uppoutukaa hetkeksi tähän maailmaan, suomalaiseen kulttuurikenttään, jossa olen saanut ilon ja kunnian kasvaa. Voin taata, että se vie mennessään. 

‍

‍

Mikä Kollaasi?

Helsinki Think Company ja Taideyliopisto järjestävät 22.4.-24.4.2022 viikonloppuhaasteen kulttuurin ja taiteen tulevaisuuden puolesta. Lue haasteesta lisää täältä ja hae mukaan!

‍

Valokuva: Samuli Vienola